JUTTU | Synnintunnustuksen sakramentti

Jos viisikymmentä vuotta sitten pistäytyi kirkkoon jumalanpalveluksen jälkeen jonain paaston ajan iltana, saattoi nähdä siellä kymmeniä ihmisiä; osa jonotti, osa istui vaitonaisina seinän vierustan penkeillä; he odottivat. Hämärässä kirkossa papit ottivat vastaan synnintunnustuksia.

Vielä 1990-luvulla oli Helsingin Uspenskin katedraalissa yhtenä suuren paaston sunnuntaina liturgia, johon kutsuttiin erityisesti koululaisia ja heidän perheitään. Ennen liturgiaa ja sen aikana neljä-viisi pappia otti vastaan synnintunnustuksia; lapsia, heidän vanhempiaan, isovanhempiaan, kummejaan ja opettajiaan – varmasti ainakin paria sataa henkeä. Samanlaista näkymää tuskin enää löytyy ainakaan suomenkielisissä palveluksissa.. Ajat muuttuvat ja niiden myötä myös kirkolliset tavat. Kuitenkin katumuksen sakramentti on aina sisällöltään sama: itsetutkiskelu, katumus, syntien tunnustaminen ja synninpäästö.

Vuosittain synnintunnustukseen

Katumuksen sakramentin viljely näyttää vähentyneen seurakunnissa – siitäkin huolimatta, että kirkkomme jäsenmäärä on menneinä vuosikymmeninä aavistuksen verran noussut. Yhtenä syynä tähän vähentymiseen on kirkkomme silloisten piispojen paimenkirje vuodelta 1970. Se muutti siihenastista kirkollista käytäntöä, joka velvoitti ripittäytymään joka kerta ennen eukaristiaan osallistumista. Paimenkirjeen mukaan tästä uudesta käytännöstä oli sovittava rippi-isän kanssa. Tuolloin jäi tosin huomaamatta, että oli tuhansia kirkon jäseniä, joilla ei ollut vakituista rippi-isää, jonka kanssa sopia asiasta. Tällä hetkelläkin on sama tilanne.

Tämä tarpeellinen ja tervetullut piispallinen ohje, joka korosti Pyhän Eukaristian merkitystä aiheutti kuitenkin valitettavan väärinkäsityksen: monet seurakuntalaiset laiminlyövät kokonaan katumuksen sakramentin. Tämä ei ollut esipaimenten viesti, päinvastoin. Kirkko edellyttää edelleenkin, että sen jäsenet käyvät vuosittain synnintunnustuksella, mielellään suuren paaston aikana. Kerran vuodessa ei ole suositus vaan vähimmäismäärä, sillä useamminkin olisi tarpeellista käydä.

Ripittäytymisen väheneminen ilmaisee myös osittain muutosta yleisessä uskonnollisessa asennoitumisessa. Vaikka yhteisöllisyydestä puhutaan ja kirjoitetaan paljon, niin tämän päivän hengellisyys on mitä suurimmassa määrin yksilökeskeistä. Nykyään kuulee harvemmin ripissä sanottavan: ”Ei minulla ole mitään erikoista, mutta mamma opetti, että pitää tulla”, ”Eihän tässä mitään ole, mutta meidän perheessä on aina ollut tapana tulla tänä iltana”. Mamman opetuksen ja perheen perinne on varmasti ollut suureksi siunaukseksi, mutta tosiasia lienee, että monetkaan ripillä kävijät eivät tule tavan tai velvollisuuden vuoksi, vaan se perustuu omakohtaiseen ratkaisuun.

Jumalan armon välittäjä

Ortodoksi, jolle on kirkastunut synnintunnustuksen merkitys voi kuitenkin asettaa sille ylimitoitettuja odotuksia. Hän voi ihanteellisesti kuvitella rippi-isänsä olevan starets eli ohjaajavanhus tai terapeutti. Arkinen totuus on kuitenkin se, että tavallinen seurakuntapappi ei ole kumpaakaan. Metropoliitta Anthony Bloom varoitti aikoinaan nuoria pappeja muistuttaen heitä siitä, ettei pappisseminaari tai hengellinen akatemiakaan tee heistä ohjaajavanhuksia. Joskus on jopa kirkolliselta taholta suositeltu katumuksen mysteeriä vaihtoehdoksi maalliselle terapialle. Tämä on suorastaan vaarallista. Tavallisella papilla ei yleensä ole asianmukaista psykologista koulutusta. Vaikka katumuksen sakramentti ei vastaa terapiassa käyntiä, siinä tapahtuva avautuminen voi parhaimmillaan olla hyvin terapeuttista.

Seurakuntalaisten ylimitoitetut odotukset voivat saattaa papin kiusaukseen ajatella itsestään liikoja. Tämän on erityisen vaarallista, koska pappi on hengellisen vallan käyttäjä. Rippi-isän on aina pidettävä mielessä, että hänen valtansa ei ole hänen omaansa, vaan se tulee Jumalalta, jolle hän on sen käytöstä vastuussa. Hän ei ole syyttäjä tai tuomari, vaan Jumalan armon välittäjä.

Aikanaan silloinen Helsingin metropoliitta Johannes lausui käsityksenään, että katumuksen mysteeriin kuuluu olennaisesti myös sielunhoidollinen keskustelu. Toisaalta voidaan myös olettaa, että ripittäytyjä on tutkiskellut itseään, tiedostanut syntinsä, katuu niitä ja tunnustaa ne ja saa synninpäästön. Silloin keskustelut ovat tarpeettomia. Jokapäiväinen elämä ei kuitenkaan ole näin suoraviivaista, ja silloin sielunhoidollinen keskustelu on välttämätöntä. Synnintunnustus saatetaan käsittää väärin tilanteeksi, jossa ennen kaikkea ratkaistaan erilaisia ongelmia, jotka koskevat esimerkiksi ihmissuhteita, työasioita, taloutta tai terveyttä. Näitä ehkä joudutaan käsittelemään, jos ne liittyvät tunnustajan omiin rikkomuksiin, mutta ne eivät saa viedä huomiota pääasiasta: syntien tunnustamisesta ja anteeksiannosta.

Mitä on synti?

Katumuksen mysteerin yhteydessä jotkut kyselevät hämmästyneinä: ”Mitä synti on? Mitä pitää tunnustaa?” Vastaus on yksinkertainen: Syntiä on kaikki, mikä on Jumalan tahdon vastaista. Tämä herättää vain uuden kysymyksen: mitä se oikeasti tarkoittaa käytännössä? Silloin voimme vedota Raamattuun ja Kirkon kanoniseen perinteeseen, jossa löytyy ohjeet oikeaan elämään. Mutta tämäkin herättää kysymyksiä. Kirkon perinteestä on monenlaisia tulkintoja. On kirkollisia piirejä, joissa katsotaan varsinaisen synnin liittyvän ennen kaikkea seksiin. Sen alan lankeemus on varsinainen perussynti. Muut synnit ovat siihen verrattuina pelkkiä hairahduksia. Toisaalta taas on niitä ”modernin” moraalin kannattajia, jotka eivät voi nähdä, että seksuaalisuuteen voisi ylipäätään liittyä mitään eettisesti arveluttavaa. Jos pohdimme Jeesuksen opetusta Evankeliumeissa, Hän mainitsee kyllä seksuaalisen himon ja ottaa kantaa aviorikokseen ja avioeroon. Varsinaisesti hän suomii ankarasti kovasydämisyyttä, tekopyhyyttä, ahneutta, välinpitämättömyyttä, vilppiä ja rakkaudettomuutta.

Katumuksen sakramenttiin valmistautuminen

Onkohan asiallista valmistautuessamme katumuksen mysteeriin pohtia Jeesuksen antamaa syntiluetteloa? Eräs vanha rovasti totesi aikoinaan, kuinka ihmiset kyllä tunnustavat monenlaisia syntejä, mutta ahneudesta ja saituudesta he vaikenevat tyystin. Jotkut jopa kerskuvat sillä, että he eivät anna pyytäjälle lanttiakaan. Onkohan niin, että he katsovat pankkitilin ja lompakon olevan siinä määrin yksityisasioita, että ne eivät kuulu kirkon opetukseen. Eräitä paheita pidetään jopa hyveinä: vallan- ja kunnianhimo, häikäilemättömyys, piittaamattomuus. Me luokittelemme helposti synnit vähäisiksi tai vakaviksi.

Eräiden niin sanottujen ”pikkusyntien”, kuten pahanpuhumisen, juoruilun, vilpillisyyden ynnä muun taustalla voi kuitenkin piillä jotain paljon vakavampaa: tiedostamatonta vihaa, kaunaa, kateutta, katkeruutta. Me pidämme tietenkin esimerkiksi lihan syöntiä paastossa ”pikkujuttuna”, mutta se voi saada lähimmäisen luulemaan, että Kirkon opetuksista ei tarvitsekaan välittää. Silloin siitä tuleekin paha juttu. Viime kädessä tällainen syntien määrittely ei ole meidän ihmisten vallassa, vaan se kuuluu kaikkitietävälle Jumalalle. Ihminen voi myös kaunistella omia paheitaan. On helpompi sanoa, että on taipumusta alkoholinkäyttöön kuin tunnustaa juopottelunsa; nähdä heikkoutensa ”lihan himoon” kuin myöntää aviorikos, tai sanoa ”meillä oli perheriita”, mutta ei tunnusta lyöneensä puolisoaan, tai sanoa ”olin epäkohtelias”, kun totuus oli, että henkilö oli sikamaisen törkeä. Rippitilanteessa tulee pyrkiä olemaan rehellinen ja konkreettinen, vaikka tarpeettomiin yksityiskohtiin ei pidä takertua.

Katumuksen kyyneleet

Syntejämme emme aina tiedosta. Silloin rippiisän hankalana tehtävänä on yrittää ohjata katumukseen. Hän ei kuitenkaan ole urkkija tai tutkiva viranomainen, vaan kanssakulkija, joka oppaana voi itsekin olla epävarma. Sielunhoitajana papin on joskus määrättävä rippilapselleen katumusharjoitus, epitimia. Se ei ole tarkoitettu rangaistukseksi tai synninpäästön ehdoksi, vaan hengellisen kasvun apuvälineeksi.

Kulttuurissamme vierastetaan tunteiden näyttämistä ja erityisesti hävetään itkemistä. Synnintunnustuksessa saa vapaasti itkeä, jos siltä tuntuu. Kyyneleet saattavat johtua katumuksesta, mutta myös surusta, pettymyksistä tai jopa itsesäälistä, mutta ne ovat ihan paikallaan.

On hartaita uskovia, jotka ovat huolissaan, koska heillä ei ole mielestään kylliksi syvää katumuksen tunnetta. Ihmisethän ovat kuitenkin luonteeltaan niin erilaisia; joku on enimmäkseen älyperäinen ja ymmärtää syntisyytensä ja haluaa tehdä parannusta, vaikka hänellä ei ole mitään syvempää synnintuntoa, toisella sen sijaan on katumuksen tunnetta. Tärkeintä kuitenkin on tieto rikkomuksistaan ja halu niiden parantamisesta. Mitä katumuksen kyyneliin tulee, niin isien mukaan ne ovat Jumalan lahja, joita ei voi eikä saa pakottamalla puristaa itsestään.

Rippisalaisuus ja anteeksiantamus

Ripittäytymiseen kuuluu molemmin puolinen luottamus. Pappi ei saa milloinkaan paljastaa, mitä hän on kuullut ripin tai sielunhoidollisen keskustelun yhteydessä. Salassapitovelvollisuudesta käytiin eräitä vuosia sitten yleistä keskustelua. Tuolloin KP arkkipiispa Leo korosti lausunnossaan rippisalaisuuden ehdottomuutta ortodoksisessa kirkossa. On huomattavaa, että luottamus on molemminpuolista rippi-isän ja rippilapsen välillä. 

Euhologionissa, pyhien toimitusten käsikirjassa on sanat: ”Älä häpeä tunnustamista, älä pelkää, äläkä salaa mitään, vaan ilman pelkoa sano kaikki, mitä olet tehnyt, että saisit anteeksi meidän Herraltamme Jeesukselta Kristukselta... jos sinä jotakin salaat, niin syntisi tulee sinussa kaksinkertaiseksi.” Kuitenkin ihmisen muisti ja ymmärrys voi pettää ja silloin on lohdullista kuulla sanat synninpäästön yhteydessä: ”Kaiken, mitä olet sanonut minulle ja kaiken mitä et saanut sanotuksi, joko tietämättömyydestä tai unohtaen, olipa se mitä tahansa, Jumala antakoon sinulle anteeksi tässä ja tulevassa ajassa.”

Synnintunnustuksessa on keskityttävä omien syntien tunnustamiseen. Jos kuitenkin alkaa käsitellä lähimmäisten syntejä, ei pidä hämmästyä tai pahastua, jos pappi sanoo: ”Mennäänpä varsinaiseen asiaan – sinun synteihisi.” Jonkun ongelmana saattaa olla, että hän ei kerta kaikkiaan pysty antamaan anteeksi lähimmäiselleen. Silloin on paikallaan muistaa venäläisperäinen huokaus: ”Jumala antakoon hänelle anteeksi, kun minä en voi” ja siihen on syytä lisätä ”Jumala, anna minulle anteeksi, kun minä en voi, ja anna minulle voimaa, että pystyisin antamaan anteeksi.” Jos synnintunnustuksella kävijä kantaa sydämessään vihaa, kaunaa ja katkeruutta ja katsoo sen oikeutetuksi, eikä edes tahdo pyrkiä katumukseen, on koko ripittäytyminen turhaa.

Paikka katumuksen sakramentille

Aika ajoin nousee kysymys niin sanotusta yleisestä synnintunnustuksesta. Siinä paikalla oleville seurakuntalaisille luetaan yhteisesti euhologionin katumusrukoukset. Sen jälkeen jokainen vuorollaan astuu papin eteen, ilmoittaa nimensä ja polvistuu synninpäästöä varten. Tämä käytäntö saattaa olla paikallaan hätätilanteessa, jos yhdellä papilla on satoja ripittäytyjiä. Venäläinen emigranttiteologi piispa Antonij Khrapovtski piti tätä tapaa katumuksen mysteerin suurimpana väärinkäytöksenä. Myös Helsingin piispa Aleksanteri Karpin torjui tämän käytännön sanoen eräälle papille: ”Mikä pyhä Johannes Kronstatilainen sinä oikein luulet olevasi?” Oman etunimensä lausuminen ristin ja evankeliumin edessä ei ole todellakaan mikään synnintunnustus.

Yleensä katumuksen mysteeri toimitetaan kirkossa jumalanpalveluksen yhteydessä, ennen tai jälkeen tai papin kanssa erikseen sovittuna aikana. Olosuhteista riippuen se toimitetaan myös seurakuntalaisen kodissa, sairaalassa tai vaikkapa vankilassa. Joskus se voi kuitenkin tapahtua poikkeuksellisissa olosuhteissa kuten bussipysäkillä, puiston penkillä, ravintolapöydässä. Joku lähestyy pappia ja pyytää saada ripittäytyä. Silloin on tietenkin sopivaa ehdottaa tapaamista kirkossa, mutta voi olla, että tämä henkilö on vuosia kamppaillut häntä painaneen vaikean asian kanssa. Arkuus tai häpeä on estänyt häntä lähestymästä sakramenttia, mutta nyt on kuin johdatuksesta koittanut sopiva hetki. Monet synnintunnustuksen ulkoiset elementit puuttuvat: epitrakiili, risti ja evankeliumi, mutta jotain olennaista on läsnä: katumus, tunnustus, päästösanat, ristinmerkki. Hyvän ja ihmisiä rakastavan Jumalan armo toimii puutteista huolimatta.

Jumalan lahja

Katumuksen mysteeri on Jumalan suuri lahja ihmiselle. Sitä hoitamaan on Kristuksen Kirkko kutsuttu maailmassa. Siihen asennoidutaan kuitenkin monin eri tavoin. Protestantit eivät pidä synnintunnustusta sakramenttina, eikä se niin ollen kuulu tavalliseen seurakuntaelämään. Roomalaiskatolisella taholla on valitettu ripillä käymisen vähenemistä. Onko näin käymässä myös meidän kirkossamme Suomessa? Ajattelemisen aihetta antaa myös natsien uhrina kuolleen saksalaisteologin Dietrich Bonhoefferin toteamus, ettei kenenkään pidä toimia rippi-isänä, ellei hän myös itse ripittäydy säännöllisesti. Aikamme usein niin rikkinäinen ihminen, joka ei välttämättä tunne syntejään, mutta aavistaa syyllisyytensä ja kaipaa – ehkä tiedostamattaan – anteeksiantoa, tarvitsee katumuksen mysteeriä. Ortodoksisen kirkon tehtävä on pitää esillä tätä sakramenttia, jonka kautta voi tässä elämässä saada mielenrauhan ja tulevassa iankaikkisen autuuden.

Rovasti Timo Lehmuskoski
1/2016