JUTTU | Slaavilainen vai bysanttilainen – kirkkotaide, kulttuuri ja oikea usko

Ortodoksinen näkemys maailmasta ja ihmisestä on holistinen. Emme jaa asioita osiin, emmekä laske niitä yhteen, kuten länsimainen rationalisti haluaa tehdä.

Ortodoksinen maailma eroaa läntisestä: me koemme, emme mittaa, laske emmekä jaottele jumalaammekaan. Siksi ortodoksinen kulttuuri on kokonaisuus, jossa ei jaeta valtaa luterilaiseen tapaan kahteen regiimiin: uskontoon ja maalliseen. Emme erota uskontoa itsestämme, vaan olemme
kokonaisuus, jonka identiteetin erottamaton osa on ortodoksinen usko. Siksi on tärkeää, että uskon sanoma ja muodot ovat oikeat ja turmeltumattomat. Muotoa ei voi erottaa opista, kuten lännessä alettiin opettaa jo 800 vuotta sitten. Tiedämme tämän kokonaisuuden oikeaksi, koska olemme oppineet siihen elämässämme emmekä ole opetelleet asioita kirjoista. Emme myöskään ymmärrä tai tiedä näitä asioita vaan tunnemme ne. 

Ortodoksisen kirkon oikeauskoisuus on ortodoksille paljon niissä muodoissa, joita hän kirkossa kohtaa. Länsikristityt ovat jo vuosisatoja arvostelleet ortodokseja siitä, että näiden usko on epä-älyllistä rituaalien toimittamista. Opin yksityiskohdat saattavatkin jäädä monelle ortodoksille hämäräksi, vaikka rukousten järjestys, musiikki, liturgiset värit ja maalausten muodot ovat hänelle itsestäänselvyys. Kirkon opetus ei kuitenkaan ole epä-älyllistä, vaikka se ei täytä läntisen järjen vaatimuksia. Korostaessaan kokonaisuutta se edustaa itämaista ajatusta näkyväistä korkeammasta tiedosta, jonka tavoitteluun lähdettiin silloin, kun lännessä katsottiin, että kirkon oppi ja muodot eivät kuulu yhteen. 

Erilainen, oikea kirkkotaide

Kirkon taide on opetuksessa keskeistä. Sen muodot ovat osa oikeaa uskoa, mutta muotojen ulkonäkö eroaa eri puolilla ortodoksista maailma paljon toisistaan, koska ihmiskunta ja uskovaisten yhteisöt ovat aina olleet yhteyksissä ulkomaailmaan ja saaneet sieltä vaikutteita jokapäiväiseen elämäänsä. Palmunoksiksi on täällä pohjoisessa pakko hyväksyä pajuja! Onkin olemassa paljon erilaista mutta yhtä oikeaa ortodoksisuutta.

Kristilliseen kirkkoon sisältyi jo varhain ajatus oikeasta ja väärästä opetuksesta. Kauniina ajatuksena on palata kohti alkuseurakuntaa, vaikka sellaista tuskin on koskaan ollutkaan. Vaikka kirkkomme korostaa perinteitä, se opettaa, että Kristus vaikuttaa kirkossa joka päivä. Näin kirkkomme hyväksyy myös uudistukset eikä vain paluun vanhaan.

Jokainen ortodoksi kokee usein juuri omaan elämäänsä kasvaneen taiteen ainoaksi oikeaksi. Suhde toisenlaisen ortodoksisuuden musiikkiin ja kuvaamataiteeseen on ulkopuolinen. Kun kirkkoa on muutettu eri syistä, ovat muotoihin liittyneet uudistukset johtaneet riitoihin, hajaannukseen ja vainoihin: uudistaja on tuonut jotakin omaansa tai oppimaansa, jota ympäristö ei ole pitänytkään oikeana.

Uudistuksilla on pyritty hyvään mutta vastustuksen on synnyttänyt juuri se seikka, että uudistukset ovat koskettaneet niitä muotoja, joita paikallisen kirkkokansan enemmistö on kokenut ainoiksi oikeiksi. Tätä ei ole poistanut se, että uudistaja on pyrkinyt perustelemaan uudistukset järkisyin, koska se on tehotonta silloin, kun kokonaisuus on osa kokonaisidentiteettiä eikä vain ulkoinen muoto.

Omat perinteet

Kun Suomen kirkkoon astuu sisään, moni ajattelee tulevansa tuhatvuotiseen ajattomuuteen. Silti musiikki on pääosin vanhimmillaankin parisataa vuotta vanhaa. Ikonit ja freskot ovat useimmin tyyliltään 1800-luvun länsimaista romantiikkaa. Palvelusten muotoja on korjailtu ja uusittu jatkuvasti. Nykyisin kirkkomme uusien ja monimuotoisten taide-esineiden ja musiikin taustalla on myös se, että Suomen ortodoksit eivät ole erityisen yhtenäinen joukko. Evakkokarjalaisten ohella on paljon luterilaisuudesta kääntyneitä, vanhoja venäläisiä sukuja ja uusia maahanmuuttajia.

Jokaisella on omia perinteitä, joita pidetään ainoina oikeina. Kun evakkokarjalaiset olivat syrjäseudun ihmisiä, oli heillä monia omaan kulttuuriinsa liittyneitä erikoisuuksia, jotka eivät sinänsä ole osa varsinaista ortodoksisuutta. Niillä, jotka elivät voimakkaan luterilaisen vaikutuksen alaisena, on uskossaan protestanttisherännäisiä painotuksia. Monella venäläisellä taas on ortodoksisuudessaan puhtaita venäläiskansallisia korostuksia. Tämän ohella Venäjän yhteiskunnan voimakas länsimaistaminen toi varsinkin taiteessa mukaan länsieurooppalaiset muodot. Toisaalta pitkä yhteys tataareihin on tuonut myös islamilaisia piirteitä. 

Luterilaiskäännynnäisten on usein vaikea ymmärtää yhteisöllisyyden merkitystä ortodoksisuudessa. Halutaan korostaa yksilöllisyyttä ja yksilön asemaa. Länsikristittyjen rationalismi korostaa oppia yleiskristillisistä painotuksista. Tämä johtaa ortodoksisen mystiikan ja muotojen väheksymiseen ja järkeisuskon korostamiseen. Saarna saa entistä keskeisemmän aseman jumalanpalveluksessa samalla, kun suitsutuksen ja laulun asemaa vähennetään.
Saatetaan jopa pelätä allergisia reaktioita ja ehtoollisesta leviäviä tauteja. 

Opin poikkeamat

Erittäin mielenkiintoinen on kirkkoomme 1960-luvun jälkeen tullut voimakas bysanttilainen painotus. Avoimimmin tämä näkyy kirkkojen sisustuksessa, jossa on alettu tavoitella uusbysanttilaisia muotoja. Ikonit ovat saaneet uusia sävyjä ja freskot kokonaan uusia muotoja. Huutomerkkinä on Joensuun seminaarin kirkko. Se on kopio thessalonikalaiskirkosta. Rakennus on kaunis mutta täysin vieras ilmiö karjalaismaisemassa. Myös musiikkiin on tuotu bysanttilaisia säveliä, joiden taiteellista arvoa ei kukaan kiellä, mutta joiden esittäminen eroaa omaksi konsertikseen jumalanpalveluksen kokonaisuudesta. 

Jumalanpalvelusmenojakin vähitellen uusittiin kreikkalaiskäytäntöjen mukaan pieni yksityiskohta toisensa jälkeen. Hautauspalvelus alettiin toimittaa valkoisissa asuissa mustien sijaan. Kirkkokansan asemaa ryhdyttiin korostamaan papiston toimittaman palveluksen rinnalla lukemalla pitkiä rukouksia ääneen. Nämä uudistukset ovat hyvin järkeviä, mutta ristiriidassa paikallisen perinteen kanssa. Osin ne korostavat myös järkeisuskoa mystiikan sijaan. 

Kreikan- ja muun kielisten rukouksien lisääminen ja kirkkoslaavin muuttaminen venäjäksi on kiintoisa ilmiö. Kieli on tärkeä vähemmistöjen näkökulmasta, mutta on erikoista, jos sitä korostetaan siksi, että se olisi jotenkin oikeauskoisuuden ilmentymä. Ortodoksisen käsityksen mukaanhan ei ole pyhiä kieliä, kuten islamin ja roomalais-katolisen näkemyksen mukaan on. Kreikan käyttö muuten kuin kreikkalaisvähemmistön palveluksissa on poikkeamaa opin kokonaisuudesta poliittiseksi julistukseksi. Kirkkoslaavin korvaaminen venäjällä saattaa olla järkevää, mutta se on joka tapauksessa askel pois mystiikasta kohti rationalismia. 

Länsimainen rationalismi

Länsimainen rationalismi on tullut Suomen kirkkoon venäläismystiikan sijaan kahta kautta. Erikoisimmalla tavalla se näkyy papiston opintojen järjestämisessä. Kreikkaan juurtui länsieurooppalainen yliopistomalli, ja sitä seuraten Suomessakin lopetettiin kirkon pappisseminaari ja perustettiin kirkosta erilleen teologinen tiedekunta. Toki papiston pitää Suomessa olla korkeasti koulutettu. Teolla kuitenkin romutettiin ortodoksisen ja islamilaisen maailman keskiajalla valitsema käsitys totuudesta ja otettiin malliksi länsieurooppalainen ajatus erottaa jumaluus ja tieto. Papisto ei enää elä osana kirkkoa oppiakseen vaan hakee opin ulkopuolisesta ja julistuksellisesti kirkosta erollaan olevasta järkeä uskon sijaan korostavasta laitoksesta ja tulee ulkopuolelta kertomaan näitä totuuksia kirkkoon. Samalla se lisää uudistusten tekoa, koska kirkko ei enää ole totuuden mitta samassa määrin kuin aiemmin.

Historiantutkimuksessa on korostettu 1960-luvulta, että ortodoksisuus ei Suomessa ole ollut venäläistä vaan alkujaankin suoraan kreikkalaista alkuperää. Karjalan bysanttilaisuutta todistaa se, että monet luostarien perustajat kuten Valamon pyhä Sergei olivat saaneet oppinsa suoraan Athokselta. Erikoista tässä on se, että varsinaisesti mikään oikea historiallinen lähde ei tue ajatusta bysanttilaisuudesta
Pohjolassa. Pikemminkin tiedetään, että näin ei ollut. Sergeinkin Kreikan-matkat eivät ole historiatieteellisesti totta.

Bysanttipainotuksilla oli historiallispoliittinen tilaus tukea itsenäisen Suomen asemaa neuvostovaikutusta vastaan. Se myös tuki hyvin niiden kirkkoon liittyneiden itseymmärrystä, joilla ei ollut evakko- tai venäläistaustaa. Kreikkalaisuus oli vierasta kaikille, joten se takasi mahdollisuuden olla leimautumatta. Se myös edusti jotenkin suurempaa älyllisyyttä kuin perinteinen ”ryssänkirkko”. Onhan Kreikka koko länsimaisen sivistyksen kehto.

Asiassa oli kuitenkin se erikoinen piirre, että kreikkalainen oppineisuus ei todellisuudessa ollut kovin vanhaa kreikkalaisuutta. Kreikan kirkkoon vaikutti voimakkaasti roomalais-katolisuus 1600-luvulta alkaen ja myöhemmin suoraan saksalainen tiede. Siellä on paljon länsikristillisiä piirteitä, joiden tuominen Suomeen pikemmin lisäsi suomalais-ortodoksisuuden protestanttisia painotuksia. Näin täysin länsimaisista juurista ortodoksiseen kirkkoon kääntyneet, löysivät itselleen tuttuja piirteitä juuri uusbysanttilaisuudesta.

Toisaalta venäläisortodoksiset vaikutukset ovat myös sitoutuneet moniin suuntiin ja tarjosivat alustaa länsimaisille ajatuksille. Keskiajan moskovalainen kirkko ei ollut niin kreikkalainen, kuin 1500-luvun uudistajat halusivat väittää. Se oli hyvin monimuotoinen kokonaisuus, jolla oli paljon yhteyksiä läntiseen kristillisyyteen. Se oli myös ristiriidassa itsensä kanssa. Novgorodin kirkko vaikutti pisimpään juuri Karjalassa. Moskovan oppineiden mielestä se oli kuitenkin puolittain läntinen ja harhaoppinen kirkko.

Nikonin reformit

Täysin vaiettu suunta on voimakas yhteys Volgan rannan kukoistaneeseen islamilaiseen kulttuuriin, jonka vaikutusta voi vieläkin nähdä venäläisessä uskonnollisuudessa. Tämä vaikutus jatkui aina siihen saakka, kunnes patriarkka Nikonin reformien myötä kirkkoa alettiin voimaperäisesti kreikkalaistaa. Nikonin reformit eivät kuitenkaan tuoneet Venäjälle mitään vanhaa bysanttilaisuutta, vaan jo länsivaikutuksen
piirissä ollutta kreikkalaisuutta ennen muuta Ukrainasta. Ukrainan kirkolla oli näet jo vanhastaan voimakas kreikkalaisyhteys, mutta sen kontaktit islamilaiseen maailmaan olivat Venäjää vähäisemmät. Lisäksi Ukrainan kirkkoon vaikutti roomalais-katolinen jesuiittamissio 1500- ja 1600-luvuilla, kun Ukrainaa järjestettiin osana Puolan kansainyhteisön hallintoa.

Pietari Suuren uudistukset länsimaistivat Venäjän kirkkoa edelleen. Niiden toteuttajina olivat lännessä opiskelleet ukrainalaisoppineet. Kirkon taiteeseen tulivat barokin, rokokoon ja uusklassismin muodot sekä lopulta romantiikka. Kirkon oppilaitoksissa latina korvasi kreikan ja slaavin. Tämä kirkko tunkeutui hallinnollisten uudistuksien ja seurakuntien rakentamisen myötä kaikkialle syrjäseutuja myöten.

Uudistukset aiheuttivat suuria riitoja 1500-luvun kansallisen kirkon luomisen yhteydessä, 1600-luvun kreikkalaistamisvaiheessa (Nikonin reformit) ja jossakin määrin myöhemmissä uudistuksissa. Ne synnyttivät lahkolaisuutta, mutta tämä syrjäytyi yhteiskunnasta ja valtakirkko omaksui uudistukset osaksi perinteistä venäläisyyttä. Pahimpia länsimaisia piirteitä puhdistamaan yritettiin oppineissa ja kansallismielisissä piireissä luoda 1800-luvun puolivälissä uuskreikkalaisuutta, joka sitten päätyi 1900-luvun venäläiseen neopatrismiin. Kun samalla ortodoksisuus linkittyi venäläisen valtion syntyyn, alkoi syntyä oppi Pyhästä Venäjästä. Se ilmeni erityisen voimakkaana kansallisena ortodoksiidentiteettinä ja siinä, että kirkkoslaavin kielestä alkoi tulla pyhä kieli.

Suomalainen kirkko

Karjalan kielen tuominen kirkon kieleksi Suomessa sai kannatusta jo 1800-luvulla suomalaiskansallisissa piireissä. Se tyydytti heidän ajatustaan rationalistisesta länsimaisesta uskosta ja tuki pyrkimyksiä kansallisesta kulttuurista. Karjalaisillekin piti Jumalan sanaa levittää heidän omalla kielellään. Samalla alettiin luoda karjalaisille omaa kansallista ja uskonnollista identiteettiä, joka eroaisi niin suomalaisista
kuin venäläisistä. 

Venäläisyyttä pyrittiin aktiivisesti kitkemään muutenkin koko yhteiskunnasta. Ensin 1920-luvun kansallistamisinnossa tämä tapahtui hyvinkin raa’asti ja jopaortodoksisista uskoa loukkaamalla. Sotien jälkeen keinona oli pehmeämpi ajatus luoda suomalainen kirkko: venäläisyys
muutettiin karjalaisuudeksi ja Valamo puhdistettiin venäläisestä luostarista suomalaiseksi 1960-luvulla. Rinnalle syntyi toisaalta suomalaiskansallinen ajatus ortodoksisuudesta. Tämä tietenkin laajensi myös suomen kielen käyttöä kirkossa ja teki siitä lopulta kirkon kielen. Kuitenkin juuri ortodoksisuuden
mystisen holismin takia moni ihminen piti pyhempänä slaaviksi toimitettua palvelusta ja uskoi rukousten voimaan enemmän kun ne lausutaan slaaviksi. Näinhän Venäjälläkään ei kirkkoslaavia onnistuta korvaamaan venäjällä, koska se ei ihmisten mielestä enää kuullosta niin pyhältä, että sillä voisi puhutella Jumalaa. Itsestänikin tuntuu jotenkin voimakkaammalta lausua iltarukoukset slaaviksi … jostakin syystä.

Ortodoksisuudessa on monia piirteitä. Tärkeintä on pyhä kokonaisuus eikä se, että sitä alettaisiin jaotella osiin ja ymmärtää osia erikseen ja arvioida, mikä niistä on virheellistä ja mikä oikeampaa kuin toinen. Samalla on hyvä nähdä monimuotoisuuden tausta: kyse on paikallisuudesta, jonka puhdistaminen toisella paikallisuudella ei ole perusteltua.
 

Jukka Korpela
3/2015